FINLAND TO ISRAEL 8.6-4.7.2010
Gospel Riders -mp kerhomatka
Taina Tuomenoja ja Kalle Järvinen
Osa 1
Kroonista kulkutautia potevina päähämme pälkähti jokunen vuosi sitten hurjantuntuinen ajatus millaista olisi mennä moottoripyörällä Israeliin. Silloin olimme vielä entisiä motoristeja, meillä ei edes ollut pyörää, mutta silti katselimme itseksemme kartasta eri reittivaihtoehtoja: Kierto Gibraltarin kautta läpi Pohjois-Afrikan: jäi heti kättelyssä pois laskuista, liian vaarallinen, liian kallis ja liian aikaavievä. No entä Euroopan halki Balkanille ja sieltä salmen yli Turkkiin, Libanonin/Syyrian kauttako, ei tämäkään innostanut. Mitenkä sitten Saksan, Itävallan, Italian halki ja laivalla Kreikkaan, josta laivalla Haifaan, onnistuisi? Taitaa jäädä haaveeksi.
Kunnes loppukesällä 2009 saimme vihiä kristillisen moottoripyöräkerho Gospel Ridersin (myöhemmin GR) 30 jäsenestä, jotka ovat jo kaksi vuotta suunnitelleet moottoripyörämatkaa Israeliin ja se olisi toteutumassa kesällä 2010, GR:n 30. juhlavuoden kunniaksi. Että kuinka? Kalle oli jo moottoripyörän hankkinut ja herättelimme nuoruuden harrastusta henkiin. Alkoi näyttää vahvasti siltä, että tämä unelmamme voisikin toteutua. Lähestyimme sähköpostilla lokakuun alussa 2009 toista matkanjohtajaa Ari Kasurista ja tiedustelimme, olisiko ryhmässä vielä tilaa meille? Jokseenkin pientä toivetta meillä saattaisi olla, pääsimme sentään varasijoille. Mikäli joku peruisi matkansa, olisimme keulilla. Ari kehotti meitä ottamaan loppuvuodesta yhteyttä uudelleen jos vielä olemme kiinnostuneita. Saimme kuitenkin jo tiedoksi ryhmän hioman matkasuunnitelman ja ohjeita varusteista, ajo-olosuhteista, pyörän huollosta, tarvittavista vakuutuksista ja asiapapereista, unohtamatta terveyteen/sairastumiseen liittyviä seikkoja. Talvisten viikonloppujen vapaa-aikaongelmat ratkesivat, aloimme kiihkeästi miettiä ja valmistella matkaa. Tulimme siihen tulokseen, että tämä on vuosisadan paukku, jota emme jätä käyttämättä, mikäli se meistä riippuu. Moneen kertaan laskimme taloudellisen puolen, matka nielisi huikeasti varoja, arvio oli noin 3500-4000e/henkilö. Mutta olisihan matkapäiviäkin sentään 25. Tämä tilaisuus ei toistu. Jos joku 16-vuotias purjehtii yksin Atlantin yli tai lehden toimittaja ja valokuvaaja reissaa Mannerheimin jalanjälkiä pitkin Siperian halki Kiinaan, eikö me muka pärjättäisi tällaisessa kokeneessa ryhmässä, jossa on matkakokemusta omaavia, kielitaitoisia, eri alojen ammatti-ihmisiä (mm. 4 terveyden/sairaanhoitajaa) mukana. Huojuimme välillä innostuksen huipulla ja välillä epäuskon pohjilla, voiko tämä toteutua, onko meistä siihen?
Pyysimme Taivaan Isältä siunausta ja varmuutta, että meidän on tarkoitus lähteä tälle matkalle. Loppiaisaattona 2010 kolahti sähköpostiin Arilta viesti, että ”olemme päättäneet mahduttaa teidät mukaan, jos vielä olette kiinnostuneita”. Jaa että olimmeko? Matkaan on lähdössä Arin ja George Draytonin johdolla 21 moottoripyörää, yksi huoltoauto ja 30 motoristia. 4 rohkeaa naista lähtee omilla pyörillään. Minä ja muutama muu ”vyöruusuina” matkustajina. Laitoimme saman tien vastauksen, että mukaan tullaan! Ja nyt laitoimme ison vaihteen päälle. Passit pitää uusia ja selvittää mahdollisimman kattavat vakuutukset sekä itselle että pyörälle, kaiken varalta. Varusteita pitää alkaa metsästää. Miten ihmeessä saadaan kahden ihmisen matkatavarat yli 3 viikon ajaksi sopimaan kahteen sivulaukkuun, ritsilaukkuun ja tankkilaukkuun. Kallen päänvaivaksi jäi hankkia pyörän tarvikkeet. Sitä varten tarvitaan kaikenlaista työkalua, lamppuja, polttimoita, öljypullo, rautalankaa, nippusiteitä? Saimme kullanarvoisia vinkkejä jo pidempään moottoripyöräilleiltä tutuiltamme ja tulevilta matkakumppaneiltamme.. Kevät käytiin kiihkeää sähköpostikirjeenvaihtoa muiden matkalaisten kanssa. Emme tunteneet ryhmästä ketään entuudestaan. GR:ään kuuluu noin 900 jäsentä ympäri Suomen, mutta lähtijöistä tamperelaisia oli yksi ja Jumesniemestä toinen pariskunta, lähimpiä meitä, muut kautta Suomen.
5.2.2010
Lahden MP-messuilla tapasimme 7 tulevaa matkakumppania. Matkakuume alkoi nousta, olimme silti hipihiljaa suunnitelmistamme. Töissä piti asia ottaa puheeksi, että saamme kesälomat sovituksi. Ootteko hulluja, meiltä kysyttiin, kun asia tuli esiin. Kai me sitten ollaan jollakin tasolla. Vain lähimmät työkaverit tiesivät, en uskaltanut puhua laajemmin, matka tuntui niin epätodelliselta. Työkaveri suositteli matkavarustukseksi luotiliivejä. Laivaselkkaus Israelin rannikolla toukokuulla kiristi kansainvälistä ilmapiiriä ja Israel tuomittiin yksimielisesti maailmalla, kun se teki yllätyshyökkäyksen laivaan, joka kuljetti tarvikkeita Gazaan, pysäyttäen laivan, takavarikoiden lastin ja estäen sen pääsyn maihin sekä ottaen panttivangeiksi mm. ruotsalaisen kirjailijan. Kevään edetessä pikkuhiljaa aloin kertoa tapaamilleni henkilöille tulevasta matkastamme ja innostus oli valtaisa. Alkoi myös ilmetä konkreettisia esteitä. Islannin tuhkapilvet haittasivat suunnattomasti Euroopan lentoliikennettä ulottuen aika ajoin myös Kreikkaan, josta meidän oli määrä lentää Tel Aviviin, kun pyörät olivat tulossa rahtilaivalla Haifaan. Sopivasti myös Kreikassa alkoivat mielenosoitukset, mellakat ja lakot, kun kävi ilmi että maa on konkurssin partaalla ja tukien saamisen edellytyksenä olisi kreikkalaisten elintason huima pudotus ja vyön kiristys. Kukapa sitä saavutetuista eduista luopuisi ilman taistelua. Mutta me menemme prätkillä Jerusalemiin! Taivaallinen matkatoimisto hoitaa asiamme. Se tullaan kokemaan. (Ja tultiin myös).
7-8.5.2010
Toukokuussa, äitienpäiväviikonloppuna 7-8.5. oli viimeinen suunnittelukokous Vesangalla Kiponniemen kurssikeskuksessa, jonne kaikki lähtijät saapuivat. Vihdoin pääsimme tutustumaan toisiimme livenä. Puputin Pena koulutti ryhmäajoon ja kertasi kaupunkiajon niksejä. Mietimme varusteita, kummat tulisi laittaa päälle nahkaa vai coretexia, onko ilmastoiduista takeista kokemusta, entä juomavesireppu. Vakuutukset, lääkkeet, reseptit, rokotukset puhuttivat myös. Ennen saunaa ja iltapalaa saimme kukin vielä appelsiinin värisen omalla nimellä varustetun lippalakin matkaa varten. Pidimme vielä ryhmittäin omat palaverimme ja tarkastimme ajojärjestystä, -reittejä ja – tottumuksia. Lopuksi saunaan ja nukkumaan. Aamulla Kiukaisen Pertillä eli Jawalla oli pyörän käynnistysongelmia, mutta lopulta kone pärähti käymään ja matka motoristikirkkoon Lietoon saattoi alkaa. Ajoimme 300 km matkan suurimmaksi osaksi vesisateessa, lämpötila laski +4 asteeseen ja lopulta räpsi räntääkin.
Mutta Lietoon menimme ja vielä illan suussa ajoimme 150 km kotiin sateessa, yksin. Sormet olivat kohmeessa ja varusteet lopulta märkinä, sadepukukin sai sateesta tarpeekseen ja alkoi läpäistä kosteutta. Vielä koittaa kuuma ja kuiva sää, hikiset oltavat ovat tiedossa.
Enää kuukausi lähtöön, apua, vielä on paljon hankintoja suorittamatta. Koepakkaus on tehty ainakin 10 kertaa. Pyörä on huollettu ja varustettu tilavammilla sivulaukuilla.
4.6.2010
Lähtöpäivää edeltävänä perjantaina 4.6 olimme koeajelulla. Korvaani särähti ennen kuulumaton ratina ja mietin, mitäs tämä on, se ei kyllä kuulu asiaan. Varovaisesti kerroin Kallelle, että minä kuulen ääniä, joita ei pitäisi kuulla. Ääni vaivasi niin, että lauantaina veimme pyörän huoltoliikkeeseen (onneksi siellä oli huoltomies paikalla 4 h). Miten se ratina nyt vasta ilmeni, kun on ajettu liki 2000 km huolletulla vehkeellä? Huoltomies arveli äänen olevan takapyörän kuivahtanut kumitiiviste, joka tulisi voidella tai uusia. Huoltoaikaa ja osaa ei ollut saatavissa ennen reissuun lähtöä. Kestäisikö pyörä n. 5000 km:n ajoa ja rasitusta? Hyytyykö lähtömme tähän? Ei tämän näin pitänyt mennä! Lähdemme matkaan aikataulun mukaisesti ja menemme niin pitkälle kuin pyörä kestää. Turvaksi matkalle sain työkaverilta lomalle jäädessäni motoristin ensiapupakkauksen. Se oli konkreettinen osoitus huolenpidosta ja tuesta, jota matkalla tulisimme tarvitsemaan.
tiistai 8.6.2010
Hyppy tuntemattomaan iankaikkisten käsivarsien kannattelemina ja lukuisien esirukousten saattelemina alkoi 8.6. klo 9.15 kotoa. Kalle valitsi reitin pienempiä teitä pitkin Pirkkalan kautta Hämeenlinnaan ja kohti Helsinkiä. Nautimme aurinkoisessa + 17 asteen lämmössä pyöräilystä. Jee, vihdoinkin sitä mennään. Vuosaaren satamaan kertyi muutakin väkeä, kanssamme samalla laivalla oli lähdössä reilu 20 pyörän joukkue Yamaha Club Finlandin jäseniä Hollantiin ja corvette-kerholaisiakin oli toistakymmentä avoautoillaan suuntanaan Le Mans Ranskassa. Pari vuorokautta lötköttelimme Rostockiin täysihoidossa. Yövyimme 4- hengen hyteissä ja seuranamme oli Mirja ja Ossi Mikkelistä, molemmat omilla pyörillään.
Saatuamme pyörät kunnialla ruumaan ja asettauduttuamme taloksi laivaan kokoonnuimme asuinkerroksemme rappuaulaan pitämään palaveria matkan järjestelyistä, kun meille ei järjestynyt muun laista kokoustilaa. Ari ja George, Maria ja Jawa jakoivat meille kullekin kaksi Finland to Israel 2010 t-paitaa, johon oli painettu matkareittimme. Siitä oli verraton apu, kun selvitimme uteliaille kyselijöille matkaamme. Lisäksi saimme kaksi kankaista GR – kerholippua sekä tukun englanninkielisiä matkastamme, kerhostamme ja uskostamme Jeesukseen kertovia esitteitä. Lahjojen jako kuin olisi tullut joulu. Harmi, ettei ruumaan päässyt matkan aikana, olisi pitänyt heti päästä asentamaan kerholippu liehumaan pyörän antenniin. Suomen lippu olikin jo kotoa lähteissä kiinnitetty tankoonsa. Tax free-kaupasta ostimme poro pehmolelun pyörään maskotiksi ajatuksella, että jätämme sen Israeliin muistoksi käynnistämme, mikäli vierailemme jossakin lastenkodissa tai vastaavassa.
Matkanjohtajamme saivat varattua meille kokoustilan ja siellä katsoimme videon kokoontumisajosta Suomessa. Siellä voimme pitää myös iltainfomme ja kiitosrukoushetkemme.
Laivalla on myös YCCF:läinen Ana matkalla Hollantiin. Laitoin veljelleni Jokkelle (lempinimi Tyrwää) tekstarin, että prätkäkaverinsa on täällä myös, ja hän viestitti, että kertokaa Analle terveisiä. Tulikin sopiva hetki Tyrwään terveisten välittämiseen. Samalla saimme kertoa minne itse olimme matkalla ja hänen ilmeensä oli kovin yllättynyt. Ilmeisesti meistä ei päällepäin ihan arvaa, että me voisimme saada jotain sellaista aikaan. Vaan ei ole koiraa karvoihin katsomista.
9.6.2010 keskiviikko
Aamun otimme rauhallisesti. Nautimme pitkään ja hartaasti aamiaisen. Sen jälkeen kokoonnuimme ryhmänä ja kävimme matka-asioita suurpiirteisesti läpi. Meillä oli myös hyvin aikaa omien pienryhmiemme kokoontumiseen ja kävimme läpi ryhmäajoa, suunnittelimme ajopäivän ohjelmaa ja pysähdyksiä, mietimme eri reittivaihtoehtoja.
Vietimme paljon aikaa myös laivan kannella meri-ilmasta nauttien, aurinkoa ottaen ja tutustuen tarkemmin matkakumppaneihimme. Kaiteeseen nojaten otimme valokuvia ja seurasimme muita matkalaisia. Annen ja Hannun kanssa kävimme mielenkiintoisia keskusteluja, he ovat kaksin tehneet pitkiäkin moottoripyörämatkoja Euroopassa ja mielellään he kertoivat kokemuksistaan.
Saimme paljon hyviä neuvoja ja vinkkejä, jos vaikka itsekin innostuisimme lähtemään pyörällä reissuun jonain tulevana kesänä.
10.6.2010 torstai
Aamutuimaan ruumassa käy kova kuhina, pyöriä irrotetaan liinoista, pakataan tavaroita, sovitetaan juomapulloja käden ulottuville. Kalle sovitteli porolle paikkaa pyörän visiirin ja työkalurullan väliin, tuulensuojaan. Se oli kuin tehty siihen eikä tarvinnut mitään kiinnityksiä, poro matkusti siinä Betlehemiin asti.
Luvassa on poutaista kesäsäätä. +17 astetta ja aurinkoa oli Saksan maalla, kun rantauduimme vihdoin torstaiaamuna. Edessä olisi 630 km ensimmäiseen yöpymispaikkaan Erlangeniin, Nürnbergin lähellä. Jakauduimme jo ennalta sovittuihin 4 eri ajoryhmään, kuhunkin 4-6 pyörää sekä viimeisenä ajavan ryhmän mukana tuli huoltoauto. 40 km ajettuamme autobaanalla, lämpötila oli jo noussut +26:een. Piti pysähtyä taukopaikalle ja riisua villapaidat pois ja vaihtaa ohuemmat sukat. 100 km:n päässä oli jo +30 astetta eikä se siitä laskenut minään matkapäivän aikana.
Meidän ryhmämme pieneni kerralla, kun Leipzigin/Hallen tienoilla tuli harrikkaan tekninen vika, ja pari kertaa paukahdettuaan se pysähtyi ja hiljeni. Huoltoauto oli tulossa Berliinistä noutamasta Saabin varaosia, kun siitä rikkui ilmastointilaite. Auton korjaus onnistuisi Leipzigissä ja sillä matkalla se kurvasi ”sattuneen” väärinymmärryksen vuoksi ikään kuin vahingossa mutta kuitenkin kuin tilauksesta samalle levähdyspaikalle, missä Parikan Leena ja Kari odottelivat apua.
Pyörä saatiin korjaamoon ja korjattua ja matka saattoi jatkua, noin kilometrin, kunnes samainen pyörä toppasi jälleen. Ei kun uudestaan pajalle. Vika oli onneksi pieni ja helposti korjattavissa, jotta matka saattoi jatkua. He kuitenkin jäivät Jawan ja Marian seuraksi siksi aikaa, että Saab saadaan kuntoon. Korjaamo löytyikin, mutta ilta oli jo myöhäinen ja pajalla oli työt jo loppunut. Leena, Kari, Maria ja Jawa joutuivat yöpymään Leipzigin nurmikolla taivasalla, kas kun sattui olemaan suurten messujen takia kaikki hotellit täynnä, vain 340 euron sviitti oli vapaana. Heille ei ollut sijaa majatalossa, tuli väkisin mieleen. Tuhannen tähden hotellissa oli tilaa, mutta aamuyöllä tuli sen verran kosteutta ilmaan, että siirtyivät autoon nukkumaan. Korjaamon miehille oli nauru maittanut kun löysivät heidät pihasta autosta mutta tarjosivat auliisti virvokkeita aamupalaksi.
Tapaisimme heidät seuraavassa yöpymispaikassa Innsbruckissa. Erlangeniin olimme jo saapuneet ja asettuneet taloksi. Rooverin ja Velin vihjeestä päätimme kävellä noin kilometrin päähän paikalliselle Shellille, josta sai 2,5 eurolla muhkean bratwurst-sämpylän ja kupin kahvia. Kaverukset olivat jo ehtineet ympäristöön tutkimusmatkalle. Tuntui hyvältä verrytellä jalkoja. Oli outoa kulkea shortsit jalassa lämpimässä pimenevässä illassa ja nuuhkia saksalaista ilmaa. Muistelin saksan kielen sanoja ja sanontoja, ikinä ennen en ole saksaa käyttänyt käytännössä, jotain sentään muistin 30 vuoden takaa.. guten abend ja siihen tyyliin.
Saksassa bensa-asemien pihapiirissä oli erikseen ravintola-rakennus, jonka varustelutaso ja tyyli muistuttaa suomalaista ABC-asemaa. Vessamaksu oli 50 cnt tai 70 cnt, rahastuskone antoi kuitin, joka kävi alennussetelinä niissä paikoissa, joissa oli ko wc-yrityksen palveluja myös saatavilla. Kätevää. Lunastimme muutamat kahvikupilliset ja jäätelöt niillä kupongeilla.
11.6.2010 perjantai
Ajelimme Penan ja vaimonsa Kirstin kanssa Baijerin ylängöllä, joka tosin ei vastannut koulun maatiedon tunnilta saamaani mielikuvaa. Jotenkin samanlaista kuin Suomen maaseudulla, kuitenkin. Poikkesimme pienille maaseututeille ja ajelimme 70–80 km:n tuntivauhdilla. Yllätykseksemme myös toinen ryhmä oli valinnut saman reitin ja olivat pysähdyksissä kadun varressa. Matkalaisen voimat olivat huvenneet ja tarvittiin toverien rukoustukea. Aino rukoili väkevästi ja napakasti voimia ja rohkeutta, meidät pyydettiin mukaan, mutta jatkoimme matkaa, kun totesimme, että apu ja tuki on paikalla. Kallekin ehti katsella hieman maisemia ajamiselta. Keskustelimme vain viittomalla ja taputtelemalla, kun emme olleet hankkineet kypäräpuhelimia. Ne olisivat kyllä olleet paikallaan. Kun vauhti oli alle 80 km/h, saattoi kypärän visiirin nostaa ylös ja puhella. Muutoin olin ajatuksieni kanssa kaksin.
Kahvihampaan kolotus kävi ylivoimaiseksi ja pysähdyimme tauolle hyvin persoonalliselle alppimajalle. Siellä nautimme kotitekoista omenatorttua vaniljajäätelön ja suuren kahvimukillisen kera. Kerroimme emännälle sekä muutamalle asiakkaalle matkastamme ja herätimme suurta kiinnostusta. Tuli ihan hämillinen olo. Vatsat täynnä puimme taas virkapukumme päälle ja polkaisimme mopot käyntiin. Nousimme kohtuullisen matkan ylös vuorelle, tietä reunusti sankahko havu-lehtipuumetsä ja oli varoitus myös loikkivista kauriista.
Ohitimme Oberammergaun kylän ja mietiskelin, että voi kunpa olisin tiennyt sen osuvan reittimme varrelle, olisimme poikenneet kylässä. Nyt suhautimme ohi kohden Alppeja ja yhä jylhempiä maisemia. Hetkeä myöhemmin en arvannut, että palaisimme kylään pyörään tulleen teknisen vian vuoksi. Ei hätää, saimme korjausapua ja sillä välin ehdin ottaa muutaman valokuvan idyllisestä alppikylästä muistoksi ennen kuin matkamme taas pääsi jatkumaan. Aikataulumme ei sallinut pidempää tutustumista, mutta päätimme Kallen kanssa, että tulemme uudelleen jonain kesänä asuntoautolla ja ajan kanssa.
Huikeita maisemia, mutta ei suuria korkeuseroja, autobaanaa, tietullipysähdyksiä ja rajan ylitys. Rajamuodollisuuksia ei ollut, vain tarkastusasemarakennukset ja ajoväylien portit auki. Ollaan Itävallassa. Päivä alkaa kallistua iltaa kohden. Olemme tankanneet pyörää ja vatsaamme, jotta jaksamme raskaan ajopäivän. Uffe filosofisoi ääneen, että aina ei Jumalan siunauksia ymmärrä, nytkin se tuli täyden ruokalautasen muodossa ja hänellä oli taisteleminen sen tyhjentämisessä.
Innsbruckiin laskeudumme pitkää ja jyrkkää tietä, koneet käyvät kuumina, päivä on edelleen kuuma, +32 astetta. Pienellä vaihteella, jarrupalat käryten ja moottorit ulisten pudottelemme letkassa alas kaupunkiin. Navigaattorit ohjaavat meidät hotellille. Osa ryhmästämme siellä jo onkin, extreme-sakki vasta tulollaan. Leipzigin matkalaiset vasta 500 km päässä, mutta pääsivät iltakymmeneltä liittymään vihdoin seuraamme. Marian ja Jawan hääpäivä jää myös mieleen, takuulla.
12.6.2010 lauantai
mikä oli herätä auringonpaisteeseen ja linnunlauluun klo 6.30. Parit venytykset ja aamupalalle. Hotellin pihassa pakkailimme pyöriä ja meitä seurasi uteliaina linja-autolastillinen intialaisia turisteja. He halusivat valokuvauttaa itsensä suomimotoristien kanssa aivan kuin olisimme olleet avaruuden eiliensejä. Hankimme lähtöä noin klo 9, jolloin pidimme pihassa pienen aamuhartauden. Pyysimme Taivaan Isän siunausta ja varjelusta matkaamme. Taas ovat uudet seikkailut edessä. Vaihdoimme Arin ja Georgen ryhmään, jossa oli myös Uffe ja Aino Lindqvist sekä Reijo ja Eira Ruotsalainen harrikoillaan ja Raino Oikari suzukillaan. Matkantekoon lähdettiin ja päivä kului pienin pysähdyksin, tankattiin ja haukattiin suolaista. Aurinkopäivä edelleen, ei kukaan muistanut Liedon räntäkeliä. Hiki pukkasi pintaan heti, kun pysähdyttiin ja naureskeltiin pynttäyksiämme. Arille oli vahingossa tullut mukaan ajohanskoiksi ikivanhat talviset risaleet, jotta kädet varmasti tarkeni. Videokameralla kuvattiin vuorotellen maisemia, letkassa ajoa ja tietenkin taukopaikoilla herjoja heitellen. Innsbruck on kohtuullisen suuri kaupunki (n. 126000 asukasta) ja kovin sokkeloinen vuorten välissä. Kuuluisa talviurheilukeskus, joka nyt hikoili kesän kuumuudessa. Upeat, henkeäsalpaavat maisemat, aivan sanat loppuvat. Kyllä on Luojan luonto upea. Ja vielä upeammaksi kävi. Matkaa oli vain noin 335 km, sää + 30 astetta ja pelkkää aurinkoa.
Italian puolella ehdimme pitää hieman pidempiä taukoja, ihmetellä huoltoasemien rahastuskuvioita tankatessa pyörää ja vatsaamme. Bensapoika tuli palvelemaan ja rahastamaan tankille. Ylellistä, ei tarvinnut itse tahria käsiä. Ravinnon hankinta olikin toimitus sinänsä. Ensin valittiin ottaako sandwidchit, sämpylät, croissantit vai jotain muuta, taisteltiin ”due kaffe amerikano” tai due filter kaffe” ja jännityksellä odotettiin, mitä laskutetaan. Laskun kanssa sitten käveltiin toiselle tiskille ja annettiin kuitti myyjälle, joka enemmän tai vähemmän vetelänä hiippaili noutamaan lasikosta ne leivän tapaiset, jotka pääsääntöisesti litistettiin kuumassa parilassa, oli välissä kinkkua, juustoa, salaattia tomaattia tai jotain muuta tuoretta. Sen jälkeen alkoi kahvikuppisen teko jos jonkinlaisilla vempaimilla. Kyllä kestää, mutta kannatti odotella, oli maukasta. Pieni myymälä yleensä oli täynnä väkeä ja meteli oli kova. Italialaiset puhuvat ääneen. Ihan korvia vihloi.
Niin se matkailu avartaa. Hypättiin jälleen pyörän selkään, etsittiin mukava ajoasento, vesihörpyt ja käynnistys. Kaikki valmiina, vasemman käden heilautus merkiksi ja sulavasti tielle liikenteen sekaan. Ai että italiaanot ohittelevat hihoja hipoen, kuskit eivät maisemia ehdi ihailla eikä takapenkkiläinenkään voinut isommin rentoutua, kun piti tarkkailla takanatulijoita ja ohittelijoita. Joskus yritin valokuvata ja videoida matkantekoa, mutta turvallisempaa oli jos keskittyi liikenteeseen. Aikaa kulutin pitkillä ajomatkoilla myös lauleskellen. Lempilauluni oli lapsen lailla: ”suo mun Herra, huolta vaillla, tehdä matkaa lapsen lailla, Isän saattaessa, tiellä varjellessa”. tai Toda la El halleluja, jonka opin ollessani kibbutsilla Kirjat Anavimissa 1983. Kertailin myös mielessäni turistimatkoilla tarttuneita kreikan sanoja ja tietysti hepreaa.
Laskeuduimme Garda-järven rantatielle, oleanterit ja bougainvilleat ym etelän kukkaset, pensaat ja köynnökset olivat täydessä kukassa, tuoksut olivat lämpimän huumaavat ja ilmavirta suorastaan kuuma. Järven länsipuolen tie oli osittain tunnelia läpi vuoren. Järvelle oli puhkaistu näköalapaikkoja ja – aukkoja, joista vilahteli ihmeen turkoosin värinen sameahko vesi ja lukematon määrä vesiurheilijoita jos minkälaisilla vesiurheiluvälineillä. Sukeltajia nousi vedestä ja oli menossa veteen mustat märkäkumipuvut yllään. Ei rannat oikein vaikuttanut meikäläiselle rentouttavina lomakohteina, pikemminkin suorituspaikkoina.
Hotelliimme ajoimme Salon kaupungin läpi, voi niitä pieniä ja kapeita kujia, jo ehdin ajatella, että onkohan navigaattorit kunnossa, ei täällä voi mitään hotellia olla. Mitä jos joku auto tai vaikka vespa tulee vastaan, ei mahdu kyllä ohi, talot ovat aivan kaduissa kiinni ja sisäänkäyntiovet aukeavat suoraan kadulle. Alamme nousta kivettyä katua myöten ylös rinnettä aivan kuin puutarhan läpi. Alue on kiviaidattu ja hoidettu. Oliivipuita kasvaa kuin meillä omenapuita. Nousua riittää. Saavumme Villa Arkadioon. Vasemmalla on vuoren sisään rakennettu iso autohalli ja kaarramme sinne suojaan. Itse hotelli on 2-3 kerroksinen vanha munkkiluostari, jota nykyisin omistaa suomalainen Jaana.
Maisemat avautuvat Garda-järvelle, Alpit siintävät taustalla, idyllinen Salon kaupunki levittäytyy alapuolellamme. Paratiisimaiset olosuhteet. Kukat kukkivat ja linnut laulavat, pääskyset liitelevät iltataivaalla kuten koto Suomessa. Missä me oikein olemme, epätodellinen olo valtaa mielen. Saamme 2 hengen huoneen sisäänkäynnin vierestä ensimmäisestä kerroksesta. Hetken on hakusessa, miten saadaan valot huoneeseen. En olettanut, että tekniikka on viimeisen päälle niin vanhassa rakennuksessa. Mutta luostari on kunnostettu hotellikäyttöön vanhaa arvostaen ja kunnioittaen. Parisenkymmentä huonetta, hyvin kotoisen oloinen lomapaikka. Upeata. Paksut valkoiset kylpytakit, pyyhkeet ja kylpytossut odottavat käyttöä. Nautinnolla huuhdomme matkahiet ja liat ja harmit pois. Pienet pullot shampoota, hoitoainetta, kylpygeeliä, kosteusvoidetta ja sinetillä pakattu saippua herättävät kiusauksen ottaa ne kaikki mukaan. Tilanpuutteen takia tyydymme vain käyttämään ne hyväksemme paikanpäällä. Hetken lepotauko ja puseropyykki terassille kuivumaan. Seuraamme, kuinka matkatovereita alkaa ilmestyä pihaan ja menemme heitä vastaanottamaan. Nopein ryhmä oli tullut meitäkin aiemmin ja oli polskutellut uima-altaalla itsensä uuvuksiin. Mirjalle oli käynyt haaveri ja hän oli kolonut oikean käden peukaloaan ja vasemman käden sormikin oli saanut osansa. Hotellin isäntäväkeen kuulunut Mikko lähti viemään häntä terveysasemalle, jotta kädet kuvataan ettei ole murtumia. Kun palasivat takaisin, Mikko lähti viemään Reijoa terveysasemalle, hän oli törmännyt edelläajavan perään ja kaatunut loukaten kyynärpäänsä. Ari pudisteli päätään ja totesi, että täytyy panostaa huolellisemmin ajamiseen ja omaan vointiin, muistaa nestetankkaus ja lepohetket. Näitä tilanteita on jo liikaakin meille tapahtunut vaikka ovat toistaiseksi pieniä.
Seurasimme hetken toisten touhuja, valokuvasimme pihapiiriä ja maisemia ja siirryimme sisäpihalle, tilasimme tuoreet appelsiinimehut ja maksoimme itsemme kipeiksi, 5 e/lasillinen. Mutta oli tosi hyvää, raikasta ja nami, maukasta. Päivällä olimme käyneet syömässä tuhdin lounaan eikä ollut yhtään nälkä illalla. Ei houkutellut illallinen määränsä eikä hintansa puolesta (30 e/annos) joten jätimme sen väliin. Paikallista väkeä alkoi tulla ennen klo 22 illalliselle hotelliin. Juhla-asuihin pukeutuneina ja isoilla, mustilla, autoilla parkkeerasivat autohalliin ja siirtyivät sisäpihalle istumaan viinilasin ääreen. Me nautimme toiset lasilliset tuoremehua ja kömmimme aikaisin nukkumaan. Herätys olisi klo 4, aamupala klo 4.30 ja lähtö Anconaan klo 5. Ei siis järin pitkiä unia tänäkään yönä.
Aamunousu kävi yllättävän hyvin, muistin jopa pyykit ottaa mukaan terassilta. Tavarat olimme jo illalla pakanneet aamua varten joten pyörän pakkaus kävi nopeasti. Kuuntelin varhaisen aamun ääniä. Linnut alkoivat lauleskella. Käki kukkui jossakin lähistöllä. Muita ei vielä liikkunut pihassa. Aamukahvi oli katettu. Kahvi oli niin vahvaa tervaa ettemme saaneet juotua kuin puoli kupillista ja syötyä yhden croissantin. Mutta ei hätää. Saimme eväät mukaamme. Mehua, voileipää ja jugurttia. Ne söisimme sitten, kun seuraavan kerran pysähdymme tankkaamaan. Ajoimme puoliväliin mäkeä alas parkkipaikalle odottelemaan muita kun olimme jo valmiit, niin emme jääneet pihaa tukkimaan vaan teimme toisille tilaa. Uffe ja Aino tulivat myös. Aamun valjetessa pyörät hurauttelivat mäkeä alas peräkanaa. Yritimme mennä kaupungin läpi hiljaa, ettemme herättäisi asukkaita, mutta eihän äänetöntä prätkää ole. Muutama roska-auto oli työssä, vaikka oli sunnuntaiaamu. Ajonopeus oli 50–70 km/h ja paljon oli liikenneympyröitä, kunnes pääsimme moottoritielle ja vauhtiin. Pari tuntia reipasta matkantekoa ja sitten pysähdyimme tankkaamaan. Nautimme eväsaamupalamme ja Uffe totesi leipää pupertaessaan, että hän on kyllä eilen syönyt liikaa, ” Kyllä liian kanssa pärjää, vaikka olis rahaakin”, heitti Reijo. Olimme yhtä mieltä. Taas lähdimme matkaan. Vähän oli liikennettä, ehdimme valokuvata, videoida ja katsella maalaismaisemia. Palmuja ei vielä oikein ollut näkösällä mutta valkoisia, vaaleanpunaisia ja fuksianpunaisia oleantereita sekä bougainvilleoita kylläkin. Aurinko paistoi jo korkealta ja lämpötila nousi hetkessä jälleen yli + 30 asteen.
Seuraavalla pysähdyspaikalla Aino tarvitsi apua, oli kypärästä lähtenyt visiirin kiinnitysmutteri ja hän oli urhoollisesti pitänyt siitä kädellään kiinni yli 100 km:n ajan. Kuinka ollakaan. Edellisellä pysähdyspaikalla George oli maasta löytänyt kummallisen metallinapin ja ottanut sen talteen. Hän oli näyttänyt sitä Arille ja ihmetellyt mikä tämäkin on. Ari sanoi, että heitä menemään, ei kaikkea voi ottaa talteen. Tai ota nyt kuitenkin. Tietämättään, että sille löytyykin käyttöä. Voi ihmettä! Kerrakseen. Se oli juuri se Ainon kypärän puuttuva visiirin kiinnike. Reijo tyrkkäsi minulle videokameran kuvatakseni matkantekoa Italian moottoriteillä. Kuvaamisen lisäksi napsin valokuvia ja huolehdin omasta vesitankkauksestamme. Kallen vesipullo oli visiirin ja työkalurullan välissä poron seurana ja kun häntä janotti, hän antoi pullon minulle. Minä ruuvasin korkin auki ja kyttäsin sopivaa tilaisuutta, että hän voi irrottaa vasemman kätensä kahvasta ja tarttua pulloon. Hänen oli helppo juoda, kun hänen koko kypäränsä on avattava malli, niin voi syödä ja juoda riisumatta kypärää. Itselläni on perinteinen kokokypärä, josta saa vain visiirin ylös, joten sain juotua pillillä visiirin raosta ja säilytin vesipullon olkalaukussa.
Yli 400 km aamutuimaan Adrian meren rantaa pitkin ajelimme Anconaan ja saavuimme sinne klo 10.20. Alkoi tuskastuttava odottelu päästä laivaan. Kevensimme vaatetustamme. Lipitimme vettä ja mehua, kahvia, jäätelöä, karkkiakin kului. Reijo haastatteli aikansa kuluksi italialaista Eugeniota, joka matkasi myös Kreikkaan XT:llään, Suzuki lienee, meikäläiselle ei ole oikein merkit vielä auenneet. George oli selvittänyt boarding-asiat ja jakoi hyttiavaimia ja maihinnousukortteja meille, Rooveri piti italiankielen tuntia uno, duo, tre,. quatrro,,, Punavalkoinen Superfast Ferries II odotteli suuri kita auki kymmeniä rekkoja, joitakin asuntoautoja, pikkuautoja ja moottoripyöriä.
Laiva oli upea, hytit avarat, siistiä joka paikassa, tungos puuttui. Kahvilan ja ravintolan tarjoilijat olivat puku päällä ja mirrit kaulassa, käytös oli sotilaallisen jämäkkää ja ystävällistä.
Hyttikavereiksemme saimme Leenan ja Karin, harrikkakuskit Vaasasta. Kävimme syömässä tuhdin aterian, tuhti oli laskukin reilut 30 e. Aikamme kuluksi katselimme merimaisemia ja laivan perässä kansipaikoilla olevia puolta tusinaa asuntoautoa ja karavaanarielämää. Niiden matkustajat asuivat autoissaan, heillä oli omat vessat ja suihkut samalla kannella. Koiriakin mahtui mukaan lomareissuun. Näimme neljä erilaista, suurikokoista nelijalkaista ja vain kerran kuulimme haukuntaa. Pyykin pesua ja huilausta, tax free – ostokset jäivät vähiin.
Jalkapallon mm-kisat olivat alkaneet silloin kuin matkaan lähdimme ja joka paikassa oli tv-ruutuja auki ja innokasta yleisöä seuraamassa pelejä. Niin laivallakin. Joku sentään oli eksynyt uima-altaalle polskuttelemaan ja jotkut istuksivat kannella aurinkoa ottamassa kuten mekin. Merenkäynti oli olematonta. Hyvä niin, ei tarvittu pahoinvointipillereitä. Tulee tilanteita, jolloin saamme kertoa muille matkastamme ja monet ottavat esitteemme innolla ja yllättyneinä vastaan.
Laivalla mediaReijo haastatteli matkalaisten mietteitä matkan tarkoituksesta ja siihen astisista kokemuksista. Häntä itseään kiusasi Garda-järvellä tapahtunut kolhu. Samalla se muistutti esirukousten tärkeydestä ja kantavasta voimasta, olemme matkalla todella niiden varassa. Jokainen päivä on ollut ja tulee olemaan erilainen. Täynnä uutta kokemista, vain armon ja varjeluksen varassa. Yöt jäävät lyhykäisiksi, toisinaan vaivaa, kun ei ole aikaa pysähtyä miettimään ja sulattelemaan kaikkea. Yksi matkan tarkoituksista lienee oppia elämään vain se kyseinen päivä, ei eilistä eikä huomista. Toisaalta moottoripyöräilyn tarkoitus on ajaminen. Kone kehrää alla, istuin tärisee mukavasti, luonnon hajuja, jopa linnunlauluakin pääsee aistimaan. Tuulenvire pyörii kasvoilla, kun mennään visiirit auki.
Vielä emme ole löytäneet vastausta, mikä siinä moottoripyöräilyssä viehättää. Mukavuuslaji se ei ole. Etsintä jatkuu ja jatkamme pyöräilyä. Saattaa se olla geeneissäkin, olen huomannut, että mp-harrastus kulkee aika paljon suvuttain.
Maanantai 14.6.2010
Herätys ja ylösnousu, aamupala ja pakkaus. Jonotamme aulassa pääsyä ruumaan. Erään matkalaisen papukaija istuu häkissään rappusilla ja Reijo ottaa sitä videolle ja kehottaa sanomaan Jeesus on Herra. Ei pöllömpi sanonta, vaikka aluksi se tuntui rienaukselle. Mutta opetetaanhan papukaijoille paljon pahempiakin ja rumempiakin asioita.
Laiva on perillä Patraksessa, Kreikassa. Laskeudumme ruumaan irrottamaan pyöriä kuljetusliinoista. Oli hyvä, että oli omat liinat mukana, laivayhtiöllä oli vain sormen paksuista muovinarua, jota merimies sitaisi löysästi pyörästä pyörään. Ja jolla ei ollut sitten minkään valtakunnan merkitystä. Kova kuhina käy pyörien välissä, joku tarvii apua liinojen löystyttämisessä, joku toinen taas pyörän siirtämisessä tehden tilaa kaverille. Taas alkoi pukeminen, chapsit ja nahkatakit päälle ja niin oli taas hikikin, se normaali olotila saavutettu.
Satamassa pidimme aamuhartauden ennen matkaanlähtöä. Seisoimme ympyrässä käsi kädessä. Myös italialaiset Alessandro ja vaimonsa liittyivät piiriimme. Vain jokusen sanan englantia taitavina he ymmärsivät matkamme tarkoituksen ja pitäessämme yhteisen kiitosrukouksen, saimme siunata heidänkin matkansa. Järisyttävää kokea Jumalan läsnäolo niin voimakkaana siinä hetkessä.
Patraksen satamasta alkoi matkamme kohti Pireusta. Ajelimme kaunista rantabulevardia pitkin varsinaisen kaupungin jäädessä oikealle puolelle. Mahtava kaarisilta kaartui meren lahden yli vasemmalla puolella n. 10 km kaupungin jälkeen. Sitä katselimme toukokuulla YouTubesta, jossa oli video harrikkakokoontumisesta virittäytyessämme matkatunnelmiin. Siltaa pitkin ajoi pitkä letka pyöriä ja kokoontuminen oli jollakin torilla. Ensin alkuun emme tienneet että se oli Kreikassa, mutta torin laidalla olleessa talossa oli kreikan lippu liehumassa ja arvelimme sillan olevan Korintissa. No ei ollut. Korintin kanava on kapea ja korkeaseinäinen, tämä silta oli meren yllä. Nyt siis näimme sen livenä luonnossa. Jospa olisi ollut aikaa, olisimme ajaneet sillalla edestakaisin.
Maisemat olivat karua vuoristoa, oliivipuulehtoja, erivärisiä oleantereita ja bougainvilleoita kasvoivat tienvieret täynnään. Että ne hivelivät silmiä. Moottoritien ensimmäiset 100 km oli aika kuoppaista ja röpyliäistä. Eipä ollut tietullikaan päätähuimaava, 2e pyörältä. Italiassa korkein maksamamme tulli oli 20,40 e. Tuntui mukavalta, kun eurot ovat käytössä joka paikassa. Ei tarvinnut veivata eri valuuttakursseja, saksanmarkkoja, Itävallan rahaa (mikä lienee), Italian liiroja, Kreikan drakmoja.
Pysähdyimme tauolle. Suhautimme innoissamme Korintin kanavalle menevän tiehaaran ohi eikä ollut paluumahdollisuutta. No, takaisin tullessa poiketaan sitten. Lämmintä oli + 42 astetta. Pyörät saatiin onneksi katokseen varjoon tauon ajaksi. Pizza oli hyvää, parempaa, totesi Eira, mutustellessaan salamitäytteistä palaansa. Haastetta italialaisille. Olisipa Berlusconi sen kuullut. Pyörät jäivät parkkiin näköetäisyyden ulkopuolelle ja siksi vuorotellen päivystimme, ettei tamineitamme varasteta sillä välin kun huilaamme. Olin yksin hetken pyörävahtina ja heti paikalle singahti kauppias tarjoten Nokian kännykkää to super cheap price. Ei hän meinannut millään käsittää, ettei tarvita. No entä navigaattori sitten. No ei sitäkään. Lopulta sen olisi saanut puoli-ilmaiseksi. Ei sittenkään.
Viimeinen rynkäisy ja ollaan Pireuksen satamassa. Vaan navigaattoritpa eivät toimineet Kreikassa. Tai toimivat, mutta eivät odotetusti. Ne ohjasivat koko letkamme suoraan kaupungin sydämeen ahtaille ruuhkaisille kujille. Yritimme pysyä yhtenä porukkana ja ajoimme vanhoilla vihreilläkin sillä tilanne oli kaoottinen. Liikenne tursusi joka puolelta, puskuri puskurissa, torvet soivat ja me vaan ajoimme. Ei puhettakaan, että olisin valokuvannut tai videofilmannut. Nyt tarvittiin kaikki silmät ja korvat ja hoksottimet käyttöön, että selviämme kunnialla satamaan. Perässätulijaa piti pitää silmällä, ettei hän jää porukasta ja samalla huolehtia, ettemme itse hukkaa näköyhteyttä edelläajavaan. Piinaavaa matkaa kesti ja kesti. Kadut muuttuivat entistä kapeammiksi ja mäkisiksi. Mielessä jo kävi, että olemme eksyneet. Kunnes äkkiä oli opaste satamaan. Jipii. Vihdoin. Silmäni kiinnittyi sanaan passanger…. Ei maar, luotettava on ryhmänjohtajiin ja navigaattoreihin. Kaarsimme koko letka satamaan. Laiva on parkissa. Missä muut autot ja rekat ovat… Uupuneina riisuimme nahkavaatetuksemme ja ajattelimme pian pääsevämme pesulle ja huokaamaan. Odottelua. Ari ja George näyttivät huolestuneilta, ottivat puheluita ja soittivat itsekin. Mikähän nyt mättää? Ollaan väärässä satamassa! Ei ole totta, vaan oli se. Eikun ajovarustus päälle ja uudelleen matkaan.. Laivayhtiön edustaja hankki erään paikallisen skootterimiehen opastamaan meitä ja ajoimme satama-aluetta pitkin hänen perässään ties kuinka kauan ja pitkälle. Eksyikö hänkin vai eikö tiennyt lopultakaan, missä meidän kuuluisi olla, sillä taas olimme väärässä satamassa.
Salamis-ferries-yhtiön Pontos – laiva oli laivamme, jossakin. No jatkoimme matkaa satama-alueella. Osa ryhmästämme ajoi edellä ja osa perässämme, liikennevalot katkaisivat letkamme ja hukkasimme yhteyden etujoukkoon ja takajoukko oli vielä tulematta. Viereemme ajoi henkilöauto, jossa oli kaksi naista. He kysyivät olemmeko menossa Haifaan. Vastattuamme myönteisesti, he sanoivat seuratkaa heitä, hekin ovat sinne menossa. Olin niin uupunut ja jännittynyt, etten osannut sanoa, että emme voi sillä odotamme ryhmäämme. Jälkijoukko ilmaantui paikalle ja lähdimme ajamaan eteenpäin oletettuun suuntaan. Nyt oli etujoukolla jo poliisipartio oppaana. Pikkuauto taas jostakin ilmaantui viereemme ja tarjosi opastusta. Mutta kieltäydyimme. Jäin huuli pyöreänä ihmettelemään, mistä he tiesivät meidän olevan matkalla Haifaan, kukaan meistä ei ollut heille kertonut, minne olemme menossa.
Kun ihmettelin tätä ääneen matkatovereille, monet olivat sitä mieltä että ne olivat enkeleitä. En ole siitä vakuuttunut, sillä miksi he ilmestyivät vain meille, emme voineet jättää ryhmää ja lähteä sooloilemaan välistä. Jumalan on järjestyksen Jumala, ei Hän toimi tuolla tavalla.
Mistähän ne poliisit pöllähtivät oppaiksemme. Kaksi poliisia kahden pienen moottoripyörän päällä. Tangon päässä vilkkui sininen hälytysvalo. Oli heillä pamppua, pyssyä, puhelinta, hakulaitetta, ties mitä tekniikkaa vyössään kiinni. Satama-alue tuntui olevan loputon. Ajettiin, ajettiin, mutkiteltiin, kontteja, rekkoja, merikin jo häipyi näkyvistä eikä laivojakaan missään. Joitain korkeita nostureita sentään nähtiin ja uskottiin olevamme rahtisatamassa. Vihdoin Pontos – valkokylkinen alus kellui edessämme. Kuin pienet muurahaiset vilistimme rekkojen välissä kohti laivaa. Kiittelimme poliiseja avusta ja valmistauduimme henkiseen taistoon laivausmiehistön kanssa. Pyörät ajettiin ruumaan, onneksi ei tarvinnut nousta tai laskeutua jyrkkää ramppia pitkin vaan pyörät saatiin sisääntulokannelle parkkiin. Rampit olivat yllättävän liukkaat, nouseeko merestä suolaista kosteutta vai maalipintako sen saa aikaan. Suurta varovaisuutta tuli noudattaa ja silti jokunen kaatuminen hidasti laivausta. Henkilö- tai pyörävahinkoja ei onneksi tullut, miten sitten kävi luonnon päälle, ei tullut ilmi.
Kyllä oli helpotus, kun oikea satama ja laiva löytyi. Saatiin siitä virtaa sen verran poistamaan väsymystä, että pyörät tuli kiinnitettyä kunnolla. Jätimme ne Herran haltuun ja tavarat kainalossa lähdimme laivasta kävellen takaisinpäin selvittämään, miten pääsemme Ateenan hotelliin. Mielessä vielä myllersi liikennekaaos Ateenassa, miten ihmeessä sieltä selvisimme ja nyt ollaan menossa sinne takaisin. Satamasta löytyi kioski, pysähdyimme ostamaan kahvia, jäätelöä, vettä, mehua, pientä suolaista. Myyjät, isä, äiti, tytär, saattoi olla muutakin sukua, olivat silmät suurina kun 30 ihmistä yhtäkkiä pöllähtää tiskille, puhuvat outoa kieltä ja ostavat hyllyt tyhjiksi. Nälkäistä sakkia, kukin sai ostettua haluamaansa virvoketta. Ari ja George touhuavat meille taksikyytiä keskustaan. Jostain syystä etelänmaissa vie paljon aikaa ja tarvitaan paljon puhetta, että saa niinkin yksinkertaisen asian järjestymään kuin 7 taksia. Mieluusti vain muutama tilataksi. Autoja odotellessa hyörimme ympäriinsä ja mietittiin, missä voisi käydä pissillä, ei niin minkäänlaista suojaisaa puskaa tai konttia. Niin olimme aukealla paikalla ja satamatyöläisten ja rekkakuskien silmien alla. Takseja alkoi tulla ripottain. Ahtauduimme kyytiin ja sitten menoksi.
Välillä tuntui, ettei taksikuskikaan tiennyt, minne mennä. Niin tuntui keskusta Omonia-aukioineen olevan mutkien takana. Kyseiseltä aukiolta oli vain muutama sata metriä Economy-hotelliimme. Kyyti maksoi 12 e. Ei ollut paljon henkeä päälle. Perinteiset rutiinit pyykinpesuineen huitaistiin kuntoon ja pienissä ryhmissä läksimme etsimään ruokapaikkaa. Kävelimme Athinas-katua pitkin kohti pientä aukiota, jolle oli jo kokoontunut väkeä iltaa viettämään. Ravintolat ja varsinkin niiden terassit olivat jo pääosin varatut. Mutta järjestyi meille 9 hengen pöytätilaa, Uffe, Aino, Reijo, Eira, Hannu, Anne, Heino ja me.
Aloitimme varovaisesti perinteisellä, tilasimme kreikkalaiset salaatit. Ei ollut kovin nälkä ja ajattelin, että annos on kuitenkin niin runsas, että sillä pärjää aamuun asti. Kyllä se olikin iso annos, ja vielä tuli paahdettua leipää oliiviöljytahnalla siveltäväksi. Vettä kului taas pari pullollista.
Aukiolle lompsotteli 3 pikimustaa, laihaa, tosi afrikkalaisen näköistä nuorta miestä, suuret valkoiset lakanasäkit selässään. Verkkaisin liikkein he levittivät lakanat maahan ja järjestelivät sisältönä olevat laukut ja kassit ostajien houkutukseksi. He pälyilivät ympärilleen silminnähden pelokkaina. Eikä suotta. Yhtäkkiä ravintolamme perältä juoksi 3 sinipukuista pamput tanassa heitä kohti. Kaksi myyjää kaappasi myymälänsä salamana kasaan ja vauhdissa heittivät sen selkärepukseen juosten karkuun eri suuntiin, mutta yksi onneton jäi poliisien piirittämäksi. Luvatonta kaupankäyntiä, miehet ehkä laittomasti maahan tulleita. Elämän karua todellisuutta olimme todistamassa. Ja tämä oli vasta alkua.
Ilta pimeni nopeasti, Akropolis-kukkula oli upea ilmestys valaistuna. Syötyämme teimme pienen kierroksen ympäristössä ajatellen, että takaisintullessa meillä on pari päivää aikaa, joten silloin tutustumme lähemmin nähtävyyksiin ja mahdollisesti ostamme jotain pientä, hyvin pientä.